EtusivuBloggaajatToimituksen BlogiYhteystiedot

torstai 26. helmikuuta 2015

Kiirettä pitää

Aloitin tällä viikolla työt uudessa paikassa ja koko viikko onkin ollut aikamoista pyöritystä. Aamulla aikaisin ylös sängystä, koko työpäivä uusia asioita, uusia ihmisiä ja kaikkea muuta uutta ja ihmeellistä. Illalla olen kaatunut väsyneenä sänkyyn parhaimmillaan jo yhdeksän aikaan. Viimeiset pari viikkoa on ollut ratsastuksen osalta taas ihan surkeaa aikaa, joten ensimmäiset päivät ehdin keskittyä uuteen työhöni ihan kaikessa rauhassa. Vasta toissapäivänä pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan - sitä ennen kenttä olikin ollut peilijäässä jo pitkään.

Annoin Futuralle ihan suosiolla vähän lomaa, koska montaa kertaa viikossa ei kuitenkaan voi maneesille lähteä ja yksi kerta viikossa maneesilla on ihan turha, jos muuten ei voi kuitenkaan tehdä mitään kävelyä kummempaa. Päätin sitten, että antaa pienen hevosen vaikka lomailla ja vaikka lomaa onkin pidetty, olen käynyt Futuraa harjailemassa parin päivän välein. Nyt kahtena päivänä peräkkäin olen voinut taas ihan oikeasti ratsastaa, mutta sen suhteen olen ottanut rennosti, koska tauon jälkeen ei viitsi heti alkaa hevosparkaa kunnolla höykkyyttämään.

On tosi kurjaa melkein joka kerta kirjoittaa tänne blogiin, ettei ole oikein mitään kerrottavaa, kun ei ole edes ratsastamaan päässyt. Tämä talvi on vain oikeasti ollut täällä Etelä-Suomessa surkein ikinä! Enkä kyllä valehtele ollenkaan ja luulenpa, että moni muukin on kanssani aivan samaa mieltä. Nyt täytyy vain toivoa, että kevät tulisi mahdollisimman nopeasti ja tämä eipäs-juupas-talvi katoaisi maailmankaikkeudesta.

Olen kyllä kurjasta talvesta huolimatta sitä mieltä, että Futuran kanssa touhuilu on ihan mahtava tapa rentoutua työpäivän jälkeen. Kun aiemmin olen käynyt tallilla keskellä päivää ja mennyt töihin vasta yöksi, tallille meneminen on tuntunut ihan erilaiselta. Nyt kun tallilla käy arkisin aina työpäivän jälkeen, huomaa paljon selkeämmin kuinka rauhoittavaa ja mukavaa Futuran kanssa puuhailu on. Ei tarvitse muistaa mitään ja voi keskittyä vain siihen hetkeen. Tätä kirjoittaessani melkein jo säälin niitä ihmisiä, joilla ei ole näin upeaa harrastusta, jonka parissa sielu lepää!

Paras ja ainoa terapeuttini ♥

Mulla on nyt aika paljon uutta opittavaa töissä ja tikusta en jaksa keksiä asiaa täällä blogin puolella. Ajattelin kuitenkin tulla kertomaan, että hengissä ollaan ja vähän hiljaista kautta nyt eletään. Luultavasti palailen blogin pariin sitten kun saan taas ratsastuskuvia, ellei jotain ihan järisyttävän mahtavaa ja inspiroivaa postausaihetta ilmesty päähäni. Haluan nyt antaa itselleni aikaa, koska työpaikan vaihto on aiheuttanut kuitenkin sen verran radikaalin elämänmuutoksen. Koko unirytmini on kääntynyt päälaelleen ja elämä tuntuu ihan erilaiselta kuin ennen, joten täytyy hieman totutella. En halua ottaa liikaa paineita blogista tai mistään muustakaan sellaisesta, mitä ei ole pakko tehdä. Yritän tässä totutella uuteen elämääni ja palaan taas aktiivisempana blogin pariin kunhan toivun ensijärkytyksestä ja saan raahattua jonkun kaverin mukaan tallille kuvaamaan.


©ANNIEVELIINA Kiitos kuvista!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Näin harrastukseni alkoi

Blogitallin viikon blogihaasteena on kertoa siitä, kuinka oma ratsastusharrastus on saanut alkunsa. Minulla ei valitettavasti ole kuvia ihan niistä ensimmäisistä ratsastuskerroistani, joten tästä postauksesta tulee melko lyhyt ja vähäisillä kuvilla varustettu. Ajattelin kuitenkin, että on kiva päästä muistelemaan kuinka päädyin aloittamaan ratsastuksen 8-vuotiaana pienenä tyttönä, kun siitä on kuitenkin jo lähemmäs 20 vuotta aikaa! Postauksen kuvissa taidan kyllä olla jo yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen, mutta vanhempia kuvia ei yksinkertaisesti ole missään. 

Kaktun ratsastusmuotia vuodelta 1997!
Olin ihan pienestä saakka pitänyt kovasti kaikista eläimistä, mutta hevosista innostuin kunnolla vasta 8-vuotiaana juuri toisen luokan lopetettuani. Kesälomalla samalla pihalla asuva kaverini kertoi ratsastusleiristään ja silloin päätin, että minäkin tahdon ratsastamaan. Leikimme kaverini kanssa koko kesän hevosleikkejä. Meillä oli näkymättömiä hevosia, joilla ratsastelimme Itä-Helsingin metsissä! Ei siihen touhuun mitään keppihevosiakaan tarvittu, kun mielikuvitus oli aivan omaa luokkaansa.

Kesän aikana selailin puhelinluettelosta (kyllä, siihen aikaan sieltä katsottiin kaikki! :D) lähiseudun talleja ja vinguin vanhemmiltani, että he soittaisivat jonnekin ja varaisivat minulle ratsastustunnin. Yhtenä kesäpäivänä isäni suostui viemään minut Poni-Hakaan, jossa kysyimme olisiko mahdollista päästä talutusratsastukseen. Silloin siellä oli ainakin kesäisin sellainen käytäntö, että lapset pääsivät puolen tunnin talutustunnille ihan kahdestaan ponin ja hoitajan kanssa. Hoitajatyttö sitten neuvoi kuinka ratsastetaan ja sai tehdä kaikenlaista ihan oman uskalluksen mukaan. Ensimmäisellä kerralla sain ratsukseni Kerppu-nimisen pienen shettiksen, joka oli aivan mahdottoman söpö. Kerppu on luultavasti vieläkin elossa ja nyt jo yli 30-vuotiaana ilmeisesti viettelee eläkepäiviään jossain pikkutallilla.

Muistan kun hoitaja talutti minua tyhjässä maneesissa ja kysyi haluanko tehdä voltin. Olin ihan hädissäni ja kysyin heti, että "Mitä se hevonen tekee siinä?!" :D Kesän aikana kävin useammankin kerran talutustunnilla Poni-Haassa ja kun innostukseni jatkui, äiti varasi minulle syksyksi alkeiskurssin. Aloitin säännölliset tunnit samoihin aikoihin kun menin syksyllä kolmannelle luokalle ja siitä sitten jatkoin edelleen Poni-Haassa jatkokurssille ja siellä tulikin ratsastettua yhteensä noin neljän vuoden ajan. Nämä kuvat eivät kuitenkaan ole Poni-Haasta, vaan jostain muilta talleilta, joilla en ole säännöllisesti ratsastanut. Kävin paljon ratsastamassa aina Pohjanmaalla isovanhempien ja muiden sukulaisten luona kyläillessäni, koska siellä oli paljon talleja ja halvemmat tunnit.

Kuinka voi näyttää noin masentuneelta, kun ratsastaa ihanalla aasilla? :D Ehkäpä vesisateella oli osuutensa ilmeeseen...

Kun joskus joku on haukkunut istuntaani ja sanonut, että näyttää kuin yrittäisin lentää, niin täytyy sanoa että aika paljon olen parantanut sitten vuoden 1998! ;)
 Nisse, elämäni tärkein hevonen harrastukseni alkuaikoina
Hahah, kylläpä näitä juttuja on hauska muistella! Silloin lapsena ratsastus oli sellaista hyvän mielen touhua ja kuten kuvistakin näkyy, vaatteilla ja muilla varusteilla ei paljon koreiltu. Muistan, että olin heti alussa tosi innokas ja tomera, mutta kyllä esimerkiksi laukkaaminen ja kaiken uuden opettelu oli ensimmäisillä kerroilla hieman jännittävää. Kerran muistan jopa hypänneeni itse alas ponin selästä, kun laukkaaminen jännitti, enkä uskaltanut sanoa asiasta minua taluttaneelle tytölle! :D Alkeiskurssin aikana reipastuin kovasti ja sen jälkeen en muista juurikaan mitään hevosten kanssa pelänneeni.

Poni-Haassa käymisen lopetin lopulta siksi, ettei siellä saanut yleensä itse laittaa hevosta kuntoon. Minua kiinnosti enemmän hevosten hoitaminen ja niiden kanssa ystävystyminen kuin itse ratsastus. Kävinkin tallilla paljon ihan muuten vain pällistelemässä ja rapsuttelemassa hevosia. Ensimmäisen hoitoponini Nissen sain Karlvikin ratsastuskoululta 12-vuotiaana ja sen jälkeen hevoset ovat kuuluneet elämääni lähes päivittäin. Hoidin Nisseä neljä vuotta ja se oli minulle silloin melkeinpä yhtä tärkeä kuin Futura nyt, vaikka tietysti oli hieman eri asia hoitaa tuntiponia kuin omistaa hevonen. Nisse lopetettiin tietääkseni pari vuotta sitten ja asusteli käsittääkseni viimeiset aikansa Viikin ponikoululla.